Tässä ja seuraavassa blogissa tarkastellaan perfektionismia - tapaa suhtautua johonkin tekemiseen, joka näyttäytyy usein erityisesti työelämässä tapana työskennellä tai toiveena, ehkä jopa pakkomielteenä, pyrkiä johonkin perfektioon eli täydellisyyteen. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on avata useita eri katsantokantoja aiheeseen. Nämä katsantokannat voivat toivottavasti toimia eräänlaisena ponnahduslautana lähteä tarkastelemaan itse perfektionismia omassa elämässään kokemuksellisesti ja älyllisesti.
Mitä on perfektionismi ja miten se ilmenee?
Jos sanakirjan avaa perfektionismin kohdalta, löytää laajan valikoiman hienoja ja jokseenkin penseän kuuloisia termejä: pedanttinen, puristinen, pikkutarkka, anaalinen jne. Luulenpa, että kovin harva perfektionisti itse allekirjoittaisi kaikkia näitä, mutta näiltä perfektionismi voi vaikuttaa sivustakatsojille. Monilla näistä sanoista on kielteinen tunnelataus, mutta kaikki on tässäkin aiheessa suhteellista - miksi pikkutarkkuus tai pedanttisuus olisivat välttämättä huonoja ominaisuuksia? Jo nyt voidaan huomata, että perfektionismi eli täydellisyyteen pyrkiminen voidaan arvottaa monin tavoin.
Yksinkertaisesti perfektionismi voitaisiin määritellä seuraavanlaisesti: Usein toistuva tunnetila tai asenne, joka pakottaa tai motivoi tekemään jotain asioita laadullisesti "täydellisesti" tai tehdä määrällisesti asioita "oikea määrä". Tunnetilan kaverina voi esiintyä ajatuksellinen elementti siitä, että täydellisesti tekeminen on "välttämätöntä", "ainoa oikea tapa" tai "hyvä ja hyveellinen tapa". Mukana voi olla myös epämukava tunnetila tai jopa pelko tilanteesta, mitä jos jotain ei voikaan tehdä täydellisesti? Tämä pelko itsessään voi antaa lisää energiaa täydellisyyteen pyrkimiseen.
Voi myös olla, että henkilö ei itse tarkalleen ottaen tiedosta, mikä oma selitys täydellisyyteen pyrkimisessä on. Useasti tällaista syytä kysyttäessä, perfektionisti saattaa keksiä liudan hyvinkin vetoavia ja rationaaliselta kuulostavia selityksiä toimintatavan tarpeellisuudesta ja siitä kuinka kaikki hyötyvät tällaisesta tavasta, mutta todellinen henkilökohtainen syy saattaa olla jotain aivan muuta, ehkäpä itsellekin vielä tiedostamaton. Lähdetään avaamaan kohta kerrallaan perfektionismin eri näkökulmia! Suosittelen, että lähdet havainnoimaan näitä näkökulmia itse omakohtaisesti sen sijaan, että jättäisit tarkastelun samaa tai eri mieltä olemiseen kirjoittajan kanssa. Blogikirjoituksen toisessa osassa käydään lävitse käytännön keinoja tutkia perfektionismia sekä vinkkejä siihen, miten sen kanssa voi elää helpommin jos sen näkee ongelmana.
Perfektionismi myönteisessä valossa - hyveellisyys
Perfektionisti voi nähdä oman toimintansa, oli se sitten työtehtävä tai vaikkapa vapaa-ajan harrastus, oikein suoritettuna vain, kun pyritään johonkin (usein epärealistiseen) tavoitteeseen, johon pääseminen tai edes jonka lähelle pääseminen on ainoa keino tehdä asia mitenkään moraalisesti oikein. Täydellisyys ja täydellisyyteen pyrkiminen voidaan siis nähdä hyveellisenä asenteena ja käyttäytymisenä. Jos oma moraalikäsitys on syvälle kiveen hakattu, voidaan perfektionismi nähdä jopa jonkinlaisena totuutena - se on osa maailmankaikkeutta, jossa absoluuttinen hyvä tai puhdas on oikeasti olemassa ja siihen pyrkiminen on siten oikein ja luonnollista. Tätä käsitystä voi vahvistaa se voimakas sisäsyntyinen käsinkosketeltava tunne, joka ohjaa ja ajaa täydellisyyteen hakeutumiseen. Sen voi jopa löytää kehosta tarkkailemalla esimerkiksi tunteena vatsassa, rintakehässä, sormissa tai muussa osassa kehoa. Näin väkevän toimintaa ohjaavan sisäisen voiman on varmastikin oltava hyveellistä eikö niin? Toisaalta on myös se vielä väkevämpi tunne, joka hiipii kehoon ja mieleen, kun harhautuu ajattelemaan ettei pystyisi täydellisesti jotain tekemään. Tämä epämiellyttävä tunne voidaan tulkita merkkinä siitä, että epätäydellinen toiminta on jotenkin väärin, huonoa, laadutonta, tai epäpuhdasta.
Vaikka edeltävä kuvaus on hieman äärimmäistä, voi sen avulla lähteä etsimään itsestä omakohtaisia, ehkä vähemmän dramaattisia esimerkkejä. Voidaan yksinkertaisesti tarkastella tuomitsematta, moralisoimatta ja avoimin mielin, perustuuko omat perfektionistiset taipumukset jonkinlaiseen hyveajatteluun tai uskomuksiin hyveellisyydestä. Jos perustuvat niin ok, voidaanko olla vain läsnä tämän faktan kanssa ilman, että sitä heti pyritään jotenkin "muuttamaan"? Jos eivät perustu niin ok, ei siitä papukaijamerkkejäkään jaeta. Tarkoitus on teroittaa itsetuntemusta ja mennä riittävän syvälle, ei arvottaa perfektionismia tai siihen johtaneita syitä.
Jos on havainnut itsessään perfektionismin ja hyveellisyyden liiton, voi lähteä halutessaan kyseenalaistamaan sitä. Ei siksi, että siitä pitäisi päästä eroon, vaan siksi, jotta ymmärtäisi mistä se omalla kohdalla kumpuaa. Yksi tapa tarkastella on yksinkertaisesti kysyä itseltään, mitä tekemistä täydellisyydellä tai siihen pyrkimisellä ja hyvyydellä on ylipäänsä keskenään? Miksi jokin muu asennoitumistapa olisi huonompi ja kuka lopulta määrittelee tällaisten asioiden hyveellisyyden? Voit vaikkapa tarkastella omaa lapsuuttasi ja nuoruuttasi. Sinetöitiinkö täydellisyyteen pyrkiminen ja käsitykset hyveellisyydestä jo tuolloin? Onko perfektionismi voinut olla itsessäsi niin kauan, että se on kuin toinen luontosi, jota et välttämättä enää edes huomaa? Vai onko täydellisyydentavoittelu tullut kuvioihin mahdollisesti myöhemmällä iällä ja jos on, osaatko yhdistää miksi ja milloin? Onko perfektionismi mahdollisesti ollut vain pakottavan tunteen luomaa ohjausta, etkä ole sen suuremmin yhdistänyt sitä hyveellisyyteen tai muihin ajatuksen konsepteihin? Ja vielä tärkeämpää, millä perustein olet valinnut perfektionismin tavaksesi toimia maailmassa vai oletko vaikuttanut itse valintaan millään tavoin?
Muiden pillin mukaan tanssiva perfektionisti
Ensivaikutelmalta voisi kuvitella, että perfektionisti on vahvan oman tahdon omaava henkilö, joka tietää mitä haluaa ja jolla riittää tarmoa pyrkiä kohti sitä. Muiden näkökulmasta joskus jopa ärsyttävyyteen ja pakkomielteeseen asti. Usein saattaa kuitenkin olla niin, että perfektionismin kohteet (se mihin täydellisyyteen pyrkiminen kohdistuu) ovat aivan muiden "valitsemia" kuin henkilön itsensä. Perfektionisti on saattanut (ja totuuden nimissä myös kaikki muut, eivät vain perfektionistit) muodostaa ne olosuhteet ja ympäristöt, joissa perfektionismiaan käyttää, muiden sanelemana. Tällaisessa tilanteessa henkilö on muodostanut identiteettinsä pyrkien miellyttämään muita ihmisiä kuten vanhempiaan (etenkin nuorena), puolisoaan, opettajia tai muita instituutioita, tai ylipäänsä oman kulttuuripiirinsä sosiokulttuurisia vaikutteita. Luonnollisesti suurin osa meistä ei ole vapaa näistä vaikutteista, mutta ylipäänsä niiden tiedostaminen saattaa ohjata "oman" identiteetin vahvempaan muotoutumiseen jos vain rohkeutta riittää. Niin tai näin, jos löytää itsensä vaikkapa työstä, joka ei ole itselle merkityksellistä eikä edistä omaa ja lähipiirin elämäntilannetta tai syvempiä tavoitteita, voi perfektionisti olla tuplasti hankalammassa tilanteessa: Hän pyrkii täydellisyyteen asioissa, jotka eivät ole hänelle erityisen merkityksellisiä, mutta pyrkiminen on silti pakko tehdä.
Heikko identiteetti ja heikko itsetunto saavat perfektionistin panostamaan pianonsoittoon tuntikausia päivässä, vaikka todellisuudessa on saattanut aina halunnut soittaa tuubaa. Kasvuympäristö ja sen ihanteet voivat myös saattaa perfektionismin aluilleen - hyvin vaativat ja ohjailevat vanhemmat voivat päättää, myötävaikuttaa tai manipuloida lapsensa harrastuksen valinnan, koulutusvalinnan ja luoda lisäksi oletukset oikeanlaisesta parinvalinnasta. Sen lisäksi ne voivat esimerkillään tai vaatimuksillaan näyttää, että perfektionismiin kallellaan oleva tapa toimia on "oikea tapa" ja se tapa, jolla perheeltä saa hyväksyntää. Yhteiskunta tekee tätä samaa jatkuvasti ja sen vaikutuksen alla ovat kaikki. Ihmiselle opetetaan jo pienestä pitäen, kuinka yhteiskunta arvottaa ihmiset esimerkiksi numeroilla eri oppiaineista kaikilla koulutustasoilla aivan nuorimpia lukuun ottamatta. Tämä vaikutus voi johtaa banaaleihin tilanteisiin, joissa omantunnonarvo on sidottu suoriutumisen määrään ja laatuun. 9,2:n keskiarvo kevättodistuksessa toivotun 9,5:n sijaan voi olla itkun paikka. Sama primitiivinen tunne ja asenne ei usein jää peruskouluun vaan toistuu lukiossa ja myöhemmin korkeakoulutasolla. Pettymyksen ensijainen motivaattori ei ole se, että ei ole oppinut riittävän paljoa jostain aihealueesta vaan se, että paras lukema tentissä jotenkin sisäisesti symboloi täydellisyyttä joka on jäänyt saavuttamatta (tai vertautuu muiden ihmisten tuloksiin). Jos tämä täydellisen suorittamisen mentaliteetti kohdistuu asioihin, jotka eivät ole itse valittuja tai itselle merkityksellisiä, voi elämästä tulla pian ohutta ja tyhjää, johtaen kyseenalaistamiseen ja jopa identiteettikriisiin (mikä ei välttämättä ole huono asia). Vahva velvollisuudentunto voi olla tietynlaista perfektionismia ja velvollisuudentuntoa voikin tarkastella myös tämän blogin lähtökohdista käsin.
Itsetunto ja häpeä
Perfektionismi nähdään usein pikemminkin kielteisessä valossa kuin myönteisessä. Tätä tulkintaa tukee moderni näkemys, jossa perfektionistiset taipumukset pohjautuvat häpeän, arvostelun ja syytösten karttamiseen hinnalla millä hyvänsä. Kun ihminen näyttäytyy muille täydellisenä, on hän tavallaan rakentanut itselleen suojakilven, jossa todellista häntä ei nähdä eikä hänen tarvitse sietää kivuliasta itsetunnon (yleensä heikon sellaisen) koettelua. Tällainen suojakilpi voidaan rakentaa, vaikka pelko häpeästä ja arvostelusta ei olisi millään tavoin realistista. Realismilla ja objektiivisuudella ei tässä näkemyksessä tilaa olekaan, sillä epämiellyttävyyden ja kärsimyksen pelossa sekä ahdistuksessa täydellisyyden tavoittelija on menettänyt arvostelukykynsä. Samalla kun perfektionisti yrittää suojata todellista itseään, sulkee hän todellisen itsensä näyttämisen muilta. Aina täydelliset kuvat Instagramissa, vain onnellisten hetkien sekä saavutusten esitteleminen sekä periaatteessa mikä vain toiminta, jolla pyritään hakemaan muilta hyväksyntää, ohjaa käyttäytymistä.
Yhdeksi ongelmaksi saattaa muodostua se, että mikään määrä täydellisyyttä tai sen tavoittelua ei perfektionistille välttämättä riitä. Tämä asettaa valtavat paineet perfektionistille johtaen jatkuvaan itsensä ja kykyjensä epäilemiseen, ahdistukseen, korkeampiin stressitasoihin sekä tietysti pelkoihin siitä, ettei häntä hyväksytä tai että häntä jopa hyljeksitään. Eläminen jatkuvassa puutteen tunteessa ja siinä, että ei ole riittävän hyvä, kaunis, älykäs, oikeassa jne. kuormittaa kehoa ja mieltä eikä elämää koe vapautuneesti kuin paikoitellen.
Tämän kaltaisessa perfektionismissa omanarvontunne ja itsetunto ovat sidottu ulkoiseen tekemiseen kuten työsuorituksiin. Ihminen samaistuu tällöin tekemisensä laatuun ja onnistumiseen sekä epäonnistumiseen - jos jossain tehtävässä epäonnistuu tai ei onnistu täydellisesti, on se suora isku omaan todelliseen itseensä eikä mitenkään sallittavissa. Epäonnistuminen jossain tekemisessä rinnastuu siihen että epäonnistuu itse (elämässä), on itse jotenkin "huono" tai "arvoton". Näiden kuvitelmien painoarvo voi olla murskaavan raskas ja ylipäänsä niiden tiedostaminen kuvitelmiksi voi vaatia paljon työskentelyä itsensä kanssa.
Tämä perfektionismin muoto on nähdäkseni yhä yleistyvämpi ilmiö nyky-yhteiskunnassa. Mielikuvalla täydellisyydestä ja sen osoittamisesta muille pyritään tekemään suuren luokan pako omasta itsestä, henkisestä kivusta sekä tietynlaisesta tyhjyyden tai merkityksettömyyden tunteesta. Täydellisyydellä tai jopa sen esittämisellä saatetaan hakea myös hyväksyntää muilta, hyväksyntää jota kuvittelee ettei muuten saisi. Tämän vuoksi asiat jotka pyritään tekemään täydellisesti, on otettu sosiokulttuurisesta vaikutuksesta eikä rakennettu sisältäpäin. Seurataan siis (usein tiedostamattaan ja täysin ehdollistuneena) trendejä ja muiden mielipiteitä (tai kuvitelmaa siitä mitä muut ajattelevat) ja niiden raameissa pyritään suorittamaan perfektionismia. Tämän vuoksi itsetuntoon liittyvä perfektionismi ei kohdistu vaikkapa johonkin obskuuriin tutkimuksen alaan (1810-luvun lappilaiseen siemenvilja-analyysiin?), sillä kovin monissa piireissä ei anneta hyväksyntää ja arvostusta tällaiselle toiminnalle, vaikka se olisi kuinka täydellisesti tehty. Useasti ei kuitenkaan kyseenalaisteta sitä, miksi ihminen lähtee ylipäänsä hakemaan hyväksyntää ja jos hyväksynnän hakeminen on todellakin välttämätöntä, niin mitkä voisivat olla vaihtoehtoja saavuttaa se perfektionististen taipumusten sijaan? Useasti ohitetaan myös tärkein tarkastelun aspekti - voiko ihminen koskaan kokea hyväksyntää muilta, jollei ensin opi hyväksymään itseään?
Itsentuntoon ja häpeään liittyvä perfektionismin muoto poikkeaa siis tietynlaisesta ehkä enemmän pakonomaisesta taipumuksesta tehdä jokin aina loppuun asti tai täydellisesti. Pakonomaisessa taipumuksessa pakon tunteen synty on usein hämärän peitossa tai hyvin periaatteellinen (kuten hyveellisyys-ajattelussa), kun taas itsetuntoon liittyvässä perfektionismissa avaintekijänä on aina heikko itsetunto, hyväksynnän hakeminen ja todellisen itsensä peittely. Tutkiessaan omia tai muiden perfektionistisia taipumuksia, kannattaa tähän jaotteluun kiinnittää huomiota. Mieli toki saattaa mieluummin vääntää oman havaitun perfektionismin selitteeksi hyveellisyyden tai minkä vain "myönteisen" syyn sen sijaan, että myöntäisi heikkoa itsetuntoaan tai pinnallisuuttaan. Tämä on luonnollinen heikon itsetunnon rakentama reaktio. Erottelu ei siis ole aina helppoa, vaan vaatii tyyntä, tarkkaavaista ja tuomitsematonta lähestymistä.
Perfektionismi ja aikaansaavuus
Saako perfektionismia harjoittamalla enemmän aikaiseksi esimerkiksi töissä? Suorittaako perfektionisti työtunnit tehokkaammin, laadukkaammin ja tekeekö hän automaattisesti enemmän työtunteja? Tämä ei aina toteudu, koska työnvaatimukset ja olosuhteet voivat olla nopeasti muuttuvia ja koska työ ei koskaan tekemällä lopu kesken (surullinen paradoksi työnarkomaniassa, joka saattaa hyvinkin seurata perfektionismia). Saattaa tapahtua päinvastainen ilmiö, eli työsuoritteiden laatu ja määrä jäävät keskimääräistä työntekijää matalammaksi. Syitä on ainakin kolme: 1) Tekemisen lykkääminen, 2) Matala tuottavuus uupumisen vuoksi ja 3) Halvaantuminen ylianalysoinnin vuoksi
1) Tekemisen lykkääminen
Monet perfektionistit ovat taipuvaisia lykkäämään eri asioiden tekemistä riippumatta siitä, että se voi häiritä aktuaalista täydellisyyden saavuttamista. Asioiden tekemisen lykkääminen tapahtuu, kun henkilö ajattelee, että ei voi suorittaa tekemistä toivomallaan perfektionistisella tasollaan. Eli kädet saattavat nousta jopa pystyyn - jos jotain ei voi tehdä täydellisesti, ei sitä kannata tehdä ollenkaan. Kaikki tai ei mitään, mustaa ja valkoista. Epäonnistumisen pelko ja epäonnistumisen näkyminen muille voivat olla hyvin vahva osa perfektionistin asennoitumista. Omatunnonarvo on sidottu ulkoisiin suoritteisiin ja hyväksyntään muilta ja jos mitään ei tuota, eivät muut voi "nähdä totuutta" perfektionistista. Ehkä tämänlainen suhtautuminen on tuttua vaikkapa lapsuuden pihapeleistä - aina joku kertoo että olisi voinut olla kentällä paras jos vain sitä tai tuota olisi tapahtunut eikä olisi ollut väärän väriset sukat jalassa ja aurinko häikäissyt silmiä.
Toisaalta tämä voi johtaa siihen, että tekemistä vältellään ja siirretään myöhemmäksi lähemmäksi mahdollista deadlinea ja viime tingassa kahvin voimin väännetään töitä yömyöhälle. Perfektionistille voi olla vaikeaa sopeutua sellaisiin työympäristöihin, joissa mahdollisuuksia perfektionismille ei ole ja tämä lamauttaa toimintaa. Tämä sama ilmiö on tuttu psykologiasta, joka käsittelee niin kutsuttua itsepystyvyyttä ja pystyvyyden tunnetta. Jos henkilöllä on matala pystyvyyden tunne, mutta toisaalta korkea kaipuu perfektionismiin, voi tekeminen jäädä olemattomaksi. Tietyissä tapauksissa perfektionismi voi ehkä jopa olla jonkinlainen puolustusmekanismi tai tekosyy, jolla vältellään tekemiseen ryhtymistä.
2) Matala tuottavuus
Jos perfektionistilla on kuitenkin hyvä pystyvyyden tunne, hän on aloitteellinen ja saa asioita loppuun asti vietyä, voi vastaan tulla hieman erilainen tilanne. Tällöin jonkin ajan kuluttua esimerkiksi työpaikalla työsuoritteiden laatu ja määrä alkavat kärsimään, kun perfektionisti ei välttämättä osaa hallita jaksamistaan ja päätyy pyrkimään täydellisyyteen tekemällä ylimääräisiä työtunteja. Pitkän aikaa jatkuva ylikuormitus alkaa vähitellen laskemaan työsuoritteiden luovuutta ja laatua sekä määrää. Uupumisen myötä huomio saattaa myös kohdistua työn järkevyyden ja tuottavuuden kannalta epärelevantteihin asioihin, jotka kuitenkin tuntuvat tärkeiltä perfektionistille (esimerkkinä jonkin kirjoitustyön kieliasun hiominen ikuisuuteen asti). On tietysti myös mahdollista, että perfektionistin tuottavuus säilyy korkealla jopa läpi elämän. Tällöin perfektionisti on erityisen sinnikäs yksilö ja/tai on oppinut käyttämään perfektionistisia taipumuksiaan uuvuttamatta itseään ja antamatta perfektionismin viedä liian suurta huomiota pois vaikkapa perhe-elämältä tai muulta tasapainottavalta tekijältä.
3) Halvaantuminen
Perfektionisti, joka laittaa liian paljon huomiota tekemisen tapaan ja keskittyy siihen miten jokin voitaisiin tehdä täydellisellä tasolla sen aktuaalisen tekemisen sijaan, voi laskea perfektionistin työsuoritteiden määrää sekä laatua. Jos jotain tekemistä huolehditaan ja ylianalysoidaan jatkuvasti joko yksin tai ryhmissä, voi itse toiminta halvaantua. Perfektionisti saattaa haluta analysoida tai mikromanageerata kaikki mahdolliset näkökulmat ja varmistaa prosessin täydellinen toimivuus viemällä valmistelun liian pitkäkestoiseksi ja fokusta väärään kohtaan siirtäväksi.
Keskittyminen tekemisen tapaan voi myös olla eräänlaista itse tekemisen välttelyä. Hyvänä esimerkkinä voidaan ajatella vaikkapa jonkinlainen keho kuntoon -projekti, jossa kaikki aika kulutetaan erilaisten parhaiden kurssien ja tekniikoiden etsimiseen, parhaimpien apuvälineiden ja vekottimien vertailuun sekä tilailuun. Lopulta asia saattaa jäädä täysin valmistelutasolle ja huomio siirtyy jälleen johonkin uuteen projektiin, jossa itse tekeminen halvaantuu ylivalmisteluun.
Perfektionistin vaikutus ympärillä oleviin
Suhtautumistapoja perfektionismiin sekä perfektionisteihin on niin monta kuin on mielipiteitäkin. Lisäksi "perfektionisti" ei ole mikään tehtaan tuubista tullut hyödyke tai hyödyttömyys, joka on aina samanlainen henkilöstä riippumatta. Perfektionisti on vain vajaavainen kuvaus ja luokittelu tietynlaiselle ominaisuus- tai piirrejoukolle, jossa tavoitellaan täydellisyyttä. Siitä huolimatta tiettyjä trendejä voidaan huomata perfektionistien vaikutuksesta mm. työympäristöönsä.
Aloitetaan selkeästi myönteisistä vaikutuksista, joita perfektionisti saattaa saada aikaiseksi. Riippuen työnkuvasta, perfektionisti voi saada aikaiseksi muihin työntekijöihin verrattuna jotain erinomaisen laadukasta ja täydellisyyttä hipovaa - perfektionismi ei itsessään sitä kuitenkaan takaa. Perfektionisti saattaa toimia myös positiivisena roolimallina joillekin työpaikan muista työntekijöistä. Toinen työntekijä ei välttämättä lähde imitoimaan perfektionistia täysin toimissaan, mutta saattaa nostaa omaa täydellisyyteen pyrkimisen tasoa vaikkapa matalalta keskitasolle tai keskitasolta korkealle. Monilla käsityö- ja taidealoilla sekä muilla tarkkuutta tai luovuutta vaativilla aloilla perfektionismi voidaan helposti nähdä muiden silmin arvostettuna ominaisuutena. On täysin suhteellista alkaa arvottamaan, mikä kenenkin mielestä on liikaa perfektionismia tai mikä on liian vähän. Suomessa elämme vielä luterilaisen vaikutuksen alla työkulttuurissa, jossa työhön uppoutumista ja työn määrää usein arvostetaan ihan periaatteesta. Mielestäni tärkeämpää olisi kuitenkin nähdä mitä perfektionismi tai sen poissaolo aiheuttaa henkilökohtaisella yksilötasolla käyttäytymisessä ja erityisesti tiedostaa perfektionismin vaikutus yksilöön hänen koko elämän ja elämänkatsomuksen kannalta. Sosiokulttuurisen ympäristön vaatimukset ja ihanteet muuttuvat ja vaikuttavat myös yksilön käsitykseen omasta perfektionismistaan, mutta eivät välttämättä tuo perfektionismia kunnolla yksilön tietoiseen kokemuspiiriin tiedostamattomasta. Yksinkertaisella esimerkillä esitettynä, vaikka perfektionisti lukeekin päivän Ilta-Pulusta, kuinka asenneilmapiiri on kääntymässä perfektionismia vastaan, ei hän välttämättä tunnista itseään perfektionistiksi. Hän voi myös kieltäytyä sisäistämästä Ilta-Pulun viestiä suojamekanismina vältellen muutoksen alkua, jota hän saattaa (tai ei saata) tarvita. Ilta-Pulu takan sytykkeeksi ja varpaita lämmittelemään!
Jos perfektionismi on voimakasta ja etenkin jos perfektionisti itse ei tiedosta sen vaikutusta itseensä ja muihin, voi perfektionistin käyttäytyminen olla haitallista muille. Tämä tapahtuu etenkin sellaisissa rooleissa ja työympäristöissä, missä perfektionisti on avainasemassa tai johtavassa asemassa. Kun ihmisellä on valtaa toisten yli, saattaa hän käyttää muita hyödykkeen omaisesti oman perfektionisminsa tavoittelemisessa. Hän ei välttämättä tätä tosin itse tiedosta. Tällaisessa tilanteessa perfektionistin armottomuus täydellisyyden tavoittelussa voi näkyä välinpitämättömyytenä muita ihmisiä kohtaan. Perfektionisti saattaa kontrolloida liikaa alaisiaan, olla kykenemätön delegoimaan ja luottamaan muihin ja täten aiheuttaa kireyttä sekä tukahtuneisuutta työyhteisöön.
Perfektionismi saattaa johtaa myös siihen, että perfektionistin seurassa ei muilla ole kovin hauskaa olla. Perfektionismiin voi liittyä vakavuus ja ehdottomuus, jotka luovat omanlaisensa ilmapiirin. Perfektionistin korkeat vaatimukset itselleen johtavat joskus myös ajatusmalliin, jossa samoja vaatimuksia täydellisyydestä odotetaan myös muilta. Jos perfektionismi pohjautuu blogin alussa esitettyyn moraaliseen oikeutukseen sekä uskoon siitä, että perfektionismi on ainoa hyve ja totuus suhtautua tekemiseen, voi perfektionistin seura käydä uuvuttavaksi. Hänen ympärillään olevat ihmiset voivat kokea, että eivät ole itse riittävän hyviä tai että heitä syyllistetään. Keveys ja rentous voi olla haastavaa löytää täydellisyyden tavoitteluun täysin keskittyneen henkilön kanssa.
Tämä on ollut ensimmäinen osa perfektionismista. Kiitos kun luit ja toivottavasti viihdyt myös seuraavan tekstin parissa, joka käsittelee sitä, mitä tehdä omalle perfektionismille vai tarviiko sille tehdä mitään. Siirry toiseen osaan tästä.